Tekstivastine podcastille 20.3.2023

[kukko ja kanat ääntelee]

Arja Lappalainen: Hei! Kuuntelet Muutos-hankkeen eli Muutoskyvykkyys hyvinvointia ja kestävyyttä maaseudun yritystoimintaan -hankkeen podcastia. Hanketta toteuttaa Diakonia-ammattikorkeakoulu, ProAgria Oulu ja ODL Liikuntaklinikka ja sitä rahoittaa Euroopan sosiaalirahasto Pohjois-Pohjanmaan Ely-keskuksen kautta, Lähitapiola ja toteuttajat. Olen Arja Lappalainen Muutos-hankkeen projektipäällikkö. Tänään istumme piispantalon yläkerrassa ja keskustelemme piispa Jukka Keskitalon kanssa epäonnistumisen ja onnistumisen problematiikasta. Tervetuloa mukaan Muutos-hankkeen podcastiin.

Jukka Keskitalo: Kiitos paljon!

Arja Lappalainen: Lähdetäänkö ihan määrittelyllä liikenteeseen? Elikkä yleensä onnistuminen määritellään maaseudulla liikevaihdon tai lehmien keskituotoksen mukaan. Tai ylipäätänsä miten saadaan elintasoa nostettua. Niin miten muuten onnistumisen ja epäonnistumisen voisi ja miten se kannattaisi myös määritellä?

Jukka Keskitalo: Niin tuollaiset määrälliset mittarit on.. Tietysti kyllä ne kaikille meille tulee mieleen ja ne on tavallaan helppoja onnistumisia ja epäonnistumisen mittareita. Mutta niissä on vähän myöskin se sudenkuoppa. Me helposti ajatellaan, että ne on ainoita. Kyllä kai kuitenkin ajattelisin, että se että siitä työstä saa henkistä tyydytystä ja se on yksi onnistumisen mittari, vaikka ei sitä taloudellista tulosta sitten saavuttaisikaan. Mä ymmärrän, että tämä voi kuulostaa vähän tämmöistä lohduttelulta mutta mun mielestä on kyllä hyvä vähän laajentaa sitä mittaristoa, millä me mittaamme, olemmeko onnistuneet vai epäonnistuneet.

Arja Lappalainen: Puhutaanko epäonnistumisesta? Miten se epäonnistuminen vaikuttaa ihmisen henkiseen jaksamiseen?

Jukka Keskitalo: Tietenkin riippuu paljon myöskin siitä, että minkälaisesta epäonnistumisesta on kysymys. Onko se semmoinen rajattavissa oleva asia jollakin toiminta tai elämän osa-alueella vai onko semmoinen totaalinen. Mä luulen, että mitä kokonaisvaltaisempi se epäonnistuminen on ja sitten se vaikuttaa kaikkien elämiseen, niin kyllä se vaikuttaa henkiseen jaksamiseen. Se voi pahimmillaan jopa rapauttaa tai romahduttaa sen. Tietysti on olemassa myöskin sellainen sanonta, että mikä ei tapa niin se vahvistaa. Sitä usein toistellaan ja mä olen kahden vaihdella, että onko se hyvä vai huono sanonta. Kyllä mä uskon, että myöskin epäonnistumista voi oppia ja niiden kautta voi vahvistua, tulla semmoista hienosti sanotaan resilienssiä. Nykyään puhutaan tällaisella sanalla eli tavallaan semmoista niin kun muutos joustavuutta ja kestävyyttä muutoksessa. Joka tapauksessa kyllä epäonnistuminen koettelee henkistä jaksamista. Olennaista on, että jääkö yksin vai onko joku, jonka kanssa jakaa sitä myöskin sitä epäonnistumisen kokemusta.

Arja Lappalainen: Kuka se voisi olla, jonka kanssa jakaa?

Jukka Keskitalo: Se riippuu niin ihmisestä, kenelle hän voi ja haluaa jakaa. Mä luulen, että yleisesti ottaen semmoinen vertaistuki on aika hyvä. Kun ne ihmiset, jotka ymmärtää sitä elämän aluetta tai toiminnan aluetta, oli sitten kysymys maaseutuyrittämisestä tai metsäkoneurakoinnista tai mistä tahansa. Niin sellaiset. Taas sitten toinen ajatus on, että joskus voi olla vaikeaa puhua ihan.. Että voi olla joskus helpompi löytää se varaventtiili pikkuisen kauempaa. Joka ei ehkä ole ehkä niin hyvin selvillä niistä faktoista, mutta hän ymmärtää epäonnistumisen ja onnistumisen dynamiikkaa ja sitä, mitä se ihmisen jaksamiselle voi aiheuttaa. Ja se riippuu niin ihmisestä ja myöskin vähän tapauksesta. Mutta musta olisi olennaista, että ei vain yksin jäisi märehtimään sitä epäonnistumista.

Arja Lappalainen: Meillä on myöskin hyvin paljon herkkiä ihmisiä, jotka eivät välttämättä uskalla puhua oudolle ihmiselle, niin voiko seurakunta tai kirkko ottaa heidät vastaan?

Jukka Keskitalo: Ilman muuta voi. Meitä esimerkiksi pappeja tai seurakunnan työntekijöitä, diakoniatyöntekijöitä sitoo vaitiolovelvollisuus. Jos haluaa myöskin sillä ulottuvuudella keskustella, niin kyllä seurakunnasta löytyy ihmisiä, jotka valmiita ja halukkaita. Myöskin varmasti semmoisia, jotka ymmärtää maaseutuyrittämisen problematiikkaa. Pappeja sitoi jopa rippisalaisuuskin. Se on oma kysymyksensä. Mutta seurakunnasta tai jostakin muualta, niin mun mielestä on tosi tärkeätä. Tietysti tässä on niin kun puhutaan epäonnistumista, niin se toisella puolellahan on onnistuminen. Aina kun yritetään jotakin, niin otetaan riski siitä, että voidaan onnistua, mutta voidaan epäonnistua. Tietysti sitten niitä onnistumisiakin kuitenkin sattuu, onneksi, meidän ihmisten ja yrittäjien elämän taipaleelle. Olisi hienoa, jos niitäkin voisi jakaa niin, ettei se tunnu sellaiselta henkseleiden paukuttelulta. Vaan voisi jakaa, että tätä yritin ja tässä onnistuin tai osittain onnistuin ja joku osasi jäi jää saavuttamatta. Niin mun mielestä myöskin tavallaan tällaiset onnistumisten kokemusten jakaminen voi voimaannuttaa ja antaa uskoa, että kyllä minäkin.

Arja Lappalainen: Elikkä riski kannattaa ottaa!

Jukka Keskitalo: Kyllä, yrittäminenhän määritelmän omaisesti on riskin ottamista. Mä oon itsekin maalta ja maalaistaloista kotoisin ja lähtöisin. Tavallaan tiedän jo, mitä jo ihan niin kun eri vuodet ja sää aiheuttaa. Erilaiset sato-olosuhteet voi aiheuttaa. Kaikki ei ole edes omissa käsissä silloin, kun tehdään tätä. Mä luulen, että niin kun viljelijät ja eläinten kanssa tekemisissä olevat, on ymmärtänyt tämän kyllä aina. Tässä on myöskin tämmöinen itsestä riippumaton luottamus.

Arja Lappalainen: Miten siihen epäonnistumiseen pitäisi suhtautua? Jos tulee pieni epäonnistuminen tai jos tulee iso epäonnistuminen niin, onko siinä jotenkin erilaista suhtautumista tai miten kannattaisi suhtautua?

Jukka Keskitalo: No, nyt pieniä epäonnistumisia varmaan sattuu joka päivä. Aamulla kun herään ja illalla kun menee nukkumaan, niin siellä välillä. Eihän kaikki menee putkeen kenelläkään. Teki sitten mitä tahansa. Ja mä luulen, jos on semmoisia todella pieniä, niin tavallaan jättää ne vaan taakse tietyllä tavalla. Uutta yritystä peliin. Mutta tietysti on siihen ulottuvuus, että aina epäonnistumista voi oppia. Että siinä omassa tekemisessä olisi semmoisen oppivan tekemisen piirrettä. Ettei ainoastaan tekisi, vaan myöskin vähän analysoi sitä, mitä tekee. Ja nyt puhun aivan kaikista elämän osa-alueista, kaikenlaisista töistä. Silloin tavallaan ehkä voi oppia. Mutta sitten tietysti se niin kun tuossa jo sanoin, että jos se epäonnistuminen on hyvin totaalista, niin että se menee vähän semmoiselle niin kun eksistentiaalisen tasolle. Jopa koko elämää ja oman elämän perusteita koskevaa, niin kun voi olla vaan.. Muistan jo yhden, niin sanotun yhdeksänkymmentäluvun laman jälkeen, mä olin yrittäjien kanssa, juttelin, jotka tekivät konkurssin. Niin tavallaan se kokonaisvaltainen niin kokemuspohja putoaa pois. Niin mä luulen, että ne on sellaisia, jossa varsinkin olisi tärkeätä, että ei jäisi yksin. Luulen että sekin lama ja monet sen jälkeen tulleet tämmöiset taloudelliset vastoinkäymiset, vaikeat ajat on opettaneet, että ei sitä ole niin kun häpeä epäonnistua. Epäonnistuminen myöskin kuuluu elämään. Siis jopa näinkin rohkenisin sanoa. Vaikka ei epäonnistuminen koskaan ole mukavaa. Se aina rassaa. Ja mitä isommista epäonnistumisesta, sitä enemmän se rassaa.

Arja Lappalainen: Niin, miksi sitä on niin vaikea sietää sitä epäonnistumista?

Jukka Keskitalo: Tietysti ihmiset ollaan tavoitteita asetettavia. Me halutaan onnistua ja halutaan tehdä asioita hyvin. Kyllä se ihan ymmärrettävää siinä mielessä on, että sitä on vaikea hyväksyä, epäonnistumista. Urheilijathan sanoo, että pitää vihata epäonnistumista tai häviämistä. Mä ymmärrän, että he tavallaan lietsoo itse asiassa usein niin kun menestymismoodiin. Mutta kun elämä ei ole mikään sellainen yksinkertainen kilpailu tai työura tai jonkun sukutilan jatkaminen. Siinä väistämättä tulee niitä epäonnistumisia. Mutta miksi se on vaikea hyväksyä, niin on siinä varmaan jotakin tällaista kasvojen menettämisen pelkoa tai sellaista, että mä niin kun nyt kaikki muutkin näkee että minä epäonnistuin.

Arja Lappalainen: Niin onko siinä sitten taustalla häpeä epäonnistumisesta?

Jukka Keskitalo: Se on varmaan niin kun yksi ulottuvuus. Häpeä on hirveän laaja käsite ja sitä voidaan monessa ulottuvuudessa puhua. Mutta kyllä siinä varmaan sekin ulottuvuus on. Sitten voi olla myöskin siis sellaista, että jos on tämmöinen kysymys vaikkapa monien sukupolvien vaalimasta sukutilasta. Olenko minä se heikko lenkki tässä pitkässä ketjussa, joka ei pystynytkään enää jatkamaan tai tuli jossakin suhteessa seinä vastaan? Niin siinä voi tulla myöskin samalla tosi voimaannuttavia tietoisuus siitä, että mä jatkan työtä monessa sukupolvessa. Mutta kyllä se voi lisätä myöskin sitä painetta tosi paljon.

Arja Lappalainen: Epäonnistuminen esimerkiksi nyt tässä tilanteessa, kun kaikki kustannukset nousee niin älyttömästi ja joutuu lopettamaan sen tilan, niin sehän ei ole tästä yksilöstä kiinni. Mutta kokeeko he siitä huolimatta sitä epäonnistumista, että he ovat juuri epäonnistuneet?

Jukka Keskitalo: Varmaan jokainen sitä prosessoi vähän eri tavalla. Jos se on niin kuin nyt on, valtavat kustannuspaineet, polttoaineet, lannoitteet kaikki sen tuotannon ainesosat, on hinnat räjähtänyt, niin tavallaan ehkä se tekee aavistuksen verran helpompi. Siinä on sellaisia objektiivisia syitä, mikä vaikeuttaa sitä onnistumista. Ehkä se helpottaa sen käsittelyä. Ei se niin kun ratkaise sitä. Kyllä siihen silti voi tulla ne henkilökohtaiset painiskelut myöskin. Mutta ehkä sen pystyy itselle myöskin tietyllä tavalla selittämään paremmin, mistä tämä johtuu kuin jos epäonnistuminen johtuu semmoisesta, mistä on paljon myöskin puhuttu jaksamisen, niin kuin maaseutuyrittäjän jaksamisen.. Että tulee uupuminen. Jos se epäonnisen syyt kumpuaa enemmän tai vähemmän sieltä, se voi olla vielä raskaampi ja vaikeampi kuin jos se on tämmöisestä, että tää ei vaan kannata.

Arja Lappalainen: Puhuttiin äskettäin häpeästä ja syyllisyydestä mutta minkälaisia muita tunteita tämä epäonnistuminen luo ihmiselle?

Jukka Keskitalo: Todella monenlaisia tunteita voi tulla noiden mainitsemiesi ohella. Voi tulla ihan suorastaan vihan tunteita, monia muitakin tunteita. Tunteet on siinä mielessä niin kun hallitsemattomia, että jos ne tulee, niin niitä ei voi tavallaan ei voi välttämättä lukita jonkun oven taakse. Mutta tosiaankin tietenkin olennaista, että se tunne ei ole kaikki. Se on olennaisen tärkeä. Kysymys on vain tunteista. että siellä voi olla.. Kyllä mulla on monesti ollut myöskin erilaisten omien työjuttujeni kanssa semmoinen tunne, että mä mokaisin tai epäonnistuin. Ja sitten mä kysyin joltakin muulta, että mitä mieltä sä olit, kun mulla meni niin surkeasti. Niin se sanoi: Aijaa. Hän ei välttämättä ollut kokenut sitä ihan samalla tavalla, vaikka olikin paikalla siinä tilanteessa. Se joka on tavallaan siinä niin sanotusti puuron silmässä tai siinä tapahtumien ytimessä, niin ne tunteet voi niin kun näyttäytyä suuremmilta. Ja se tunne voi tehdä epäonnistumisen kokemuksesta suuremmankin kuin se kuin se faktisesti tosiasiallisesti on. Vaikka tunne ei ole väärä, niin täysin sen vietäväksikään ei kannattaisi antautua. Sillä tavalla olla myöskin ainakin hetken päästä olla kriittinen. Kertokohan tää mun tunne oikeasti sitä, mitä on tapahtunut.

Arja Lappalainen: Puhuttiinkin tuossa onnistumisesta ja onnistumisen jakamisesta. Mutta miksi meistä on niin vaikea olla ylpeä omasta onnistumisesta tai toisen onnistumisesta?

Jukka Keskitalo: Näitä sanontoja meillä on, että kell’ onni on, niin se onnen kätkeköön. No siinä ei puhuta ihan onnistumisesta. Se on vähän niin kuin sukua sille. Voi olla, että siinä niin kun… Meitä vähän kasvatettu sillä tavalla, että ei pitäisi liikaa leuhkia. Ei pitäisi ylpistyä. Minäkin muistan. Mä oon 60-luvun alkupuolella syntynyt. Vähän semmoisessa kasvatusilmapiirissä kasvanut, jossa sanottiin, ettei lapsiakaan hirveästi pidä liikaa kehua, ettei ne ylpisty. Kyllä me kannetaan suomalaisena varmaan tällaista taakkaa mukana. Mutta me ollaan myöskin siitä jollakin tavalla parantumassa, onneksi. Mutta ei ole aina helppoa tosiaankaan jakaa. Niin paljon kuin sosiaalisessa mediassa, Facebookissa ja Instagramissa, on ikäviäkin piirteitä, niin mun mielestä yks hyvä puoli on, että siellä on semmoinen juonne tavallaan, semmoinen hyväntahtoisuuden juonne. Joku kertoo jostakin pienestä jutusta, jota hän on yrittänyt. Ja sitten siihen alle tulee semmoisia kommentteja, että onpa mahtavaa, hienoa, tsemppiä ja muuta. Kyllä musta semmoinen kannustamisen kulttuuri ja toisten onnistumisista iloitseminen, se ei ole minulta pois. Sehän voi olla inhimillisesti, kun vielä voi tulla myöskin kateuden tunne, voi olla myöskin semmoinen, joka meitä kaikkia vaivaa. Jos näkee, että itse painii vuodesta toiseen jonkun asian kanssa, ja toinen onnistuukin siinä. Niin voi tulla tämmöinen kateuden tunne. Mutta miksei me voitaisi iloita sen kanssa, joka on onnistunut. Tosiaankaan se ei ole meiltä pois. Itseasiassa mä ajattelen, että semmoinen on tosi tärkeä osata iloita niistä pienistä onnistumisista. Monenkaan ihmisen kohdalla ei semmoisia megalomaanisia onnistumisia sattuu harvoin. Mutta semmoisia pieniä onnistumisia, vähän semmoisia pieniä ilon pisaroita siellä päivän sisällä jopa. Mutta niitten ohi kulkee helposti. Se on vähän niin kuin ravihevosella laput silmillä, ettei katso sivulle, vaan tuijottaa siihen eteenpäin. Pienet onnistumiset, pienet ilot jää huomaamatta. Ne jää jakamatta. Että me ne huomataan, niin ne voimaannuttaa meitä ja auttaa meitä myöskin varmasti onnistumaan niissä tulevissa haasteissa. Mutta muiden onnistumisista iloitseminen. Voi kunpa itsekin oppisi sitä enemmän ja me kaikki.

Arja Lappalainen: Yksi onnistuminen kasvattaa mahdollisuutta toiseenkin onnistumisen. Millainen ilmapiiri vahvistaa sekä onnistumista että epäonnistumista?

Jukka Keskitalo: Paradoksaalista mä ajattelisin näin, että onnistumista vahvistaa sellainen ilmapiiri, jossa on sallittua epäonnistua. Jos yleinen ilmapiiri on sellainen, että epäonnistuminen merkitsee sitä, että on yhtä kuin luuseri, niin siis semmoinen ilmapiiri, tällainen tulkinta meidän kaikkien tekemisistä. Niin se ei auta onnistumaan. Mutta semmoinen ilmapiiri, jossa rohkaistaan rohkeasti riskinottoihin ja toki hallitusti, ei sokeisiin riskeihin. Mutta sellaiseen, että uskaltaa tehdä jotakin sellaistakin, mitä ei ole jo aiemmin… mitä kaikki muutkin he eivät ole jo aiemmin tehnyt. Edelleen jos näitä sanontoja viljelee, niin latua hiihtäen olet ladun vanki. Mutta että vapaa on vain se umpihanki. Vähän tämmöinen sankarillinen. Mutta ehkä ajattelen sitä, että olisi tärkeää, että olisi sellainen ilmapiiri, joka rohkaisisi valitsemaan myöskin joskus toisenlaisen ladun, toisenlaisen ratkaisuyrityksen. Ilman että olisi semmoista, että “mitäs minä sanoin, kyllä mä arvasin, että noin tuossa tulee käymään”.

Arja Lappalainen: Onko epäonnistuminen kytköksissä täydellisyyden tavoitteluun?

Jukka Keskitalo: No jos tavoittelee täydellisyyttä, niin tietää ainakin, että varmasti epäonnistuu siinä. Vaikka eteläpohjalaiset sanookin, että hyvää yritetään, mutta priimaa pukkaa tulemaan. Niin tosiasiassa harvalla meillä niin kun aina priimaa tulee. Onnistumiset ja epäonnistumiset ja niiden lomittuminen elämän tarinassa kuuluvat kerta kaikkiaan yhteen. Mun mielestä ne on kyllä tosi tärkeä toisaalta asettaa tavoitteita, jopa aika korkeitakin tavoitteita. Mutta myöskin semmoinen täydellisyyden tavoittelu, kyllä se on aika uuvuttavaa. Sen tien päässä on vain uupumus. Hyväksyä tietyllä tavalla semmoista epätäydellisyyttä elämässä. Ei hyväksyä itseltään huolimattomuutta tai tietoista huonoa työn laatua tai muuta. Mutta hyväksyä myöskin se, että joka aamu ei pysty… joka päivä ei ole paras päivä. Tai niin kuin hiihtäjä Matti Heikkinen sanoi, että pöljä päivä. Se oli hänelle se positiivinen ilmaisu. Kun tulee pöljä päivä, niin hän hiihtää kultamitalin. Mutta aina ei tule semmoisen positiivisessa mielessä se pöljä päivä. Voi olla niitä huonompia päiviä. On tyydyttävä joskus myöskin sellaiseen niin kun tyydyttävään, keskinkertaiseen välttävään. Ja siedettävä sekin ja jatkettava.

Arja Lappalainen: Lamaantunut, pettynyt yrittäjä ei usein jaksa pysäyttää vyöryvää lumipalloefektiä, niin mitkä estävät irti pääsyn tästä epäonnistumisesta? 22:56

Jukka Keskitalo: Kyllä mä ajattelen mihin tuossa olen vähän jo viitannutkin, että jos siinä tilanteessa, jossa on semmoinen lumipalloefekti ollut, ja sitä ei saa pysähtymään. Jos ei ole tavallaan ketään, joka voisi toimia peilinä siinä tilanteessa, keskustelukumppanina. Joku se toinen mielipide siitä voi olla sellainen vapauttava. Ei tää ole elämän loppu. Tää voi olla kyllä iso vastoinkäyminen. Mutta että elämä jatkuu. Tavallaan jos on vain niiden omien ajatustensa kanssa siinä kiihtyvässä oravanpyörässä, jossa ei saa mitään happea tavallaan ulkopuolelta. Niin se kyllä voi olla jopa vaarallinen tilanne.

Arja Lappalainen: Sitten vähän haastavampi kysymys. Miten seurakunnat ja kirkot voisivat olla mukana tukemassa maatalousyrittäjien arkea ja niitä haasteellisia tilanteita? Eli edellisessä podcastissa, missä kirkkoherra Mauno Sorosen kanssa puhuttiin siitä, että niitä uupuneita ihmisiä on vaikea löytää. Yleensä ollaan niiden aktiivisten kanssa tekemisessä. Mutta onko jotakin, miten ne ihmiset, jotka ovat todella uupuneet, etteivät jaksa enää lähteä mihinkään, niin miten heidät löydetään?

Jukka Keskitalo: Hyvä kysymys. Voi olla, että joku tuntee ja vinkkaa sitten jonkun seurakunnan työntekijän tällaisen ihmisen, todella uupuneen ihmisen lähellä oleva ihminen. Se on tosi tärkeää, että miten löytää. Mutta mä uskon, että tavallaan seurakuntien ja paikallisten maaseutuyrittäjiä tai -yrittäjäjärjestöjen kesken on paljon myöskin tehtävissä yhteistyötä. Mulla on aika tuore esimerkki, kun olin Raahen seurakunnassa piispantarkastuksessa. Niin siinä ohjelmassa oli, taisi olla yhteistyössä MTK Rannikon kanssa. Siellä oli kolmisenkymmentä pääosin maa- ja metsätalouden parissa toimivaa yrittäjää. Me kaksi tuntia keskusteltiin ja siitä syntyi semmoisia ideoita tämmöisistä keskusteluilloista ja jossakin myöskin tämmöisistä laavu illoista, johon on helppo tulla mukaan niin matalan kynnyksen, että seurakunta ja vaikkapa sitten tuottajien paikallinen tuottajayhdistys tai nuoret maaseutuyrittäjät sillä paikkakunnalla voisi järjestää jotakin. Sitten tietysti on maaseutuyrittäjien kirkkopyhiä ja tällaisia. Ne on monella paikkakunnalla on hyväksi koettuja. Se oli jotenkin aika koskettavakin siinä tilanteessa, kun mä oikeastaan kysyin heiltä, että mitä me voitaisiin tehdä, niin he sanovat, että älkää unohtako meitä. Mä koin sen myöskin vähän semmoisena niin kuin kehotuksena jopa muistaa omissa rukouksissa näitä yrittäjiä, jotka on kovilla. Sitten siinä puhuttiin, että totta kai jokainen myöskin kirkon piirissä, jotka käyttää ääntä, vaikkapa minä piispana, niin voidaan nostaa näitä jaksamisen kysymyksiä ja sitä todellisuutta, jonka keskellä nyt yrittäjät on, vaikka tän kustannuskriisin keskellä jonkun tietoisuuteen ja puhua tän asioiden puolesta. Sitten jokainen me voidaan myöskin omilla kuluttajavalinnoilla ostaa suomalaista ruokaa. Ne on konkreettisia pieniä tekoja. Tällä tavalla. Seurakunnatkin voivat, siihen mä kehotankin seurakuntia, tämmöiseen lähiruoan käyttämiseen seurakuntien tarjoiluissa.

Arja Lappalainen: Voiko ihminen kutsua seurakunnan työntekijän omaan kotiin, jos ei halua tai ei kykene enää lähtemään ulos?

Jukka Keskitalo: Ilman muuta voi kutsua. Voi kutsua papin, diakoniatyöntekijän. He ovat tyypillisesti sellaisia koulutettuja kuuntelemaan. Meillä kirkossa puhutaan sielunhoidosta. Se on sukua tämmöiselle kuuntelemiselle ja myöskin terapeuttiselle auttamiselle. Moni seurakunnan työntekijä on myöskin saanut erilaista terapiakoulutusta. Mutta yhtä kaikki niin kuuntelemisen ja vierellä kulkemisen ammattilaisia. Voi soittaa suoraan seurakuntaan ja pyytää, että voisiko tulla kotiin, niin kyllä seurakunnan työntekijä tulee. Sovitaan ajasta ja näin poispäin. Silloin aina mennään sen ihmisen ehdolla, joka kutsuu kotiinsa. Mitä hän haluaa jakaa, mistä hän haluaa puhua.

Arja Lappalainen: Voinkohan mä kysyä tämmöisiä omakohtaisia kokemuksia ja mahdollisesti vielä jaettavissa onnistumisista tai epäonnistumisista? Löytyykö semmoisia myöskin piispalta?

Jukka Keskitalo: Joo kyllä niitä löytyy eri kokoisia ja erilaisia. Sellaisia että kun tää on koko ajan julkista työtä, tää mitä mä teen. Niin tulee nyt mieleen joku sellainen että hyvin… olin liian väsynyt eräässä tilanteessa ja mulla on niin sanotusti… mä en enää muistanut että mitä mun oli tarkoitus sanoa. Yleisöä oli aika lailla paikalla. Vaikka on tämmöinen puhetyöläinen ja tottunut puhumaan, tottunut hallitsemaan asioita, että tulee niin sanotusti black out. Lyö vaan tyhjää. Voi kuulostaa ehkä pieneltä, mutta tietysti siinä mun työssä se oli ihan… Jotenkin koin sen, että mä epäonnistuin. Tajusin, että siihenkin oli syy. Olin vähän liian väsynyt siinä kohtaa. Mä en enää pystynytkään hallitsemaan sitä. Tietenkin sitten monia työssä asetettuja tavoitteita, joita en ole saavuttanut. Monia on myöskin saavuttanut. Kun on kolmen jo aikuisen lapsen isä, niin kun on ollut tässä kasvattajan tehtävässä, niin siinähän tuntee omaa riittämättömyyteensä, useinkin. Mä oon vaan kiitollinen, että on kuitenkin suht tervejärkisiä niistä lapsista tullut minun puutteellisista kasvattajaominaisuuksistani huolimatta.

Arja Lappalainen: Entä niitä onnistumisia?

Jukka Keskitalo: Joo kyllä mun elämän varrella ja työurankin varrella paljon onnistumisiakin sattuu, pieniä ja suuria. Viime viikonloppuna oli Kalajoen piispantarkastuksessa. Tarkastamassa, tarkastus on piispan perustyötä, niin siellä mä koin, että sen seurakunnan vastuunkantajien kanssa yhdessä keskustellen löydettiin semmoisia avaimia, tavallaan semmoisia tulevaisuuden askelia, että miten seurakunta seuraavien 10 vuoden aikana. Mä olin itsekin jotenkin yllättynyt… Mä jotenkin pystyin olemaan läsnä siinä tilanteessa. Ehkä jopa parhaat onnistumiset mä koen, että on tavallaan onnistunut kohtaamaan jonkun ihmisen, koska mun työ on paljolti ihmisten kohtaamista. Että on läsnä eikä ajattele jotakin muuta siinä tilanteessa. No tällaisia onnistumisia sitten tietysti, että on vienyt semmoisia, jo suht pitkän työurani aikana, erilaisia muutoshankkeita. Lähtenyt vetämään niitä. Muutos on aina vaikeaa. Syntyy muutosvastarintaa. Tervettäkin sellaista. Mut että jotenkin siitä luovittu ja päästy eteenpäin. Se muutos ei ole enää vaan näyttänyt pakolta vaan nähty mahdollisuuksia. ja että mä oon ollut vetämässä sitä muutoshanketta.

Arja Lappalainen: Kiitoksia Jukka Keskitalo! Tää oli avartavaa keskustelua.

Jukka Keskitalo: Kiitos paljon! ja mä haluan toivottaa kaikille tän podcastin kuuntelijoille oikein hyvää jatkoa! Mennään rohkeasti eteenpäin epäonnistumisia pelkäämättä.